Jaloissani ei ole tuntoa. Ainoa tunne joka on tuota riistävää kylmyyttä vahvempi. Aukaisen silmäni tarkastellakseni ympäristöäni, näen vain kalliota ja suuria venytyspenkkejä joista roikkuu pieniä paloja ihmislihaa. Hetken penkkejä tarkasteltuani alan miettimään mikä olisi tämä uusi unimaailma johon tällä kertaa olisin joutunut. Katsoessani edessäni kohoavaa kalliota huomaan että halkeamat vuotavat ja aivan kuin kallio tuijottaisi minua suoraan sisimpään. -"Mene katsomaan!" kuulen vanhan miehen karjaisun pääni sisällä, äänet ovat muuttuneet aggressiivisemmiksi. Mitä lähemmäksi pääsen tuota jylhää seinämää, sitä enemmän sydämeni alkaa hakata ja hikikarpalot nousevat otsalleni kuin kevään ensikaste tuoreella nurmikolla. En ole koskaan tuntenut mitään näin ahdistavaa ja painostavaa. -"MENE JO!" ääni huutaa päässäni, aivan kuin se tietäisi mitä vastassani on. Pääsen kallion kupeeseen ja näen että neste jota kalliosta vuotaa ei olekkaan verta vaikka siksi sitä jo pitkään luulin. Kastan käteni tuohon verenpunaiseen virtaan joka pulppuaa kalliosta kun juuri avatusta valtimosta. Katson verenpunaisena kiiltelevää kättäni ymmälläni ja mietin että mitä neste oli, verta se ei nimittäin ollut. Kohotin kättäni maistaakseni nestettä ja huomasin sen olevan karpalomehua. Yllätyin mausta ja mietin miksi ihmeessä kallio vuotaa mehua.

"Tule istumaan." kuulin selkäpiitä karmivan, kolkon miesäänen kutsuvan minua vasemmalta puoleltani. Aivan kuin se tulisi suoraan haudan takaa, tuonpuoleisen synkimmästä kolkasta. Käännyin ääntä kohden hitaasti ja näin kymmeniä metriä pitkän, valtavan ruokapöydän täynnä ruokaa ja erilaisia viinejä. Pöydän päässä näen valtavan valtaistuimen jota ympäröi musta aura. Näin valtaistuimessa tummiin pukeutuneen hahmon joka kohotti kättään pöytää kohden ja sanoi "Istu alas, syödään." Istahdin pöydän toisessa päässä olevalle tuolille hieman varoen, samaan aikaa yritin katsoa hahmoa silmiin, mutta silmäni eivät suostuneet katsomaan hahmon kasvoja, aivan kuin jokin sisälläni käskisi silmäni kiinni. "Syö niin paljon kuin haluat, olet varmasti nälkäinen." Kurotan kättäni kohti pöydän kulmalla lojuvaa leipäpalaa kunnes tunnen riipivän kivun rinnassani, aivan kuin joku olisi sytyttänyt vereni palamaan. Huudan tuskissani koska kipu on jotain aivan sietämätöntä. "Täällä syödään vain veitsellä ja haarukalla!" Kuulen kuinka tumma hahmo ärähtää minulle ja kipu lakkaa. Luon katseen pöytään ja huomaan siinä kauniit hopeiset ruokailuvälineet. Nappaan niistä kiinni nopeasti, koska nälkäni alkaa olla sietämättömällä tasolla. Nostaessani nuo painavat hopeiset ruokailuvälineet suurelta tammiselta pöydältä huomaan että ne ovat yli omien käsieni pituiset, joka tekisi niillä syömisen mahdottomaksi. Kuulen kuinka mustiin pukeutunut hahmo nauraa ja kohottaa suuren viinikarahvin ilmaan. Luon katseeni äkkiä edessäni olevaan siroon viinilasiin huokaisten helpotuksesta ja nappaan kristallijalasta kiinni kohottaakseni maljaa, mutta en saa sitä irti pöydän rosoisesta kannesta. Tunnen jälleen saman kivun joka lamaannuttaa minut hetkeksi täysin. "Enkö ole tarpeeksi tärkeä että voisit kohottaa maljaa kanssani?" kuulen matalan ja kylmän äänen kysyvän minulta. Kivun jälleen lakattua kakistan suustani sanat: En pysty nostamaan maljaa, se on aivan liian painava. Nostaessani katsettani pöydän kannesta huomasin hahmon ilmestyneen viereeni aivan kuin tyhjästä. Yritin jälleen luoda katseeni hahmon kasvoihin, mutta turhaan. Näin vain sorkat ja karvojen peitossa olevat reidet, en muuta. Tunsin kuinka hahmo laskee kylmän kätensä takaraivoani vasten ja alkaa painaa päätäni viinilasia kohden. Haistan jo uskomattoman hyvän viinin tuoksun, huuleni miltei jo koskettavat lasin reunaa. "Juo nyt, juo niinkuin koira joka sinä oletkin!" ja yht äkkiä hahmo paiskaa pääni viinilasiin, tunnen kuinka lasi hajotessaan lävistää kasvoni ja silmäni. Tunne kuinka ne uppoavat kallooni kiinni aivan kuin veitset. Tunnen kuinka viini alkaa valua vuotaviin syviin haavoihini. Hahmon käsi on vieläkin takaraivossani kiinni varmistaen etten liikuta vuotavia kasvojani pois veitsenterävistä sirpaleista, vaan että kärsisin kokoajan. "Miltä tuntuu elää kuin koira?" kysyy hahmo vieressäni. Avaan suutani yrittäen vastat kysymykseen, mutta tunnen kuinka päätäni painetaan kovemmin pöytää vasten, tunnen kuinka sirpaleet uppoavat syvemmälle ihooni. "Tiedätkö jo kuka minä olen?" En uskalla enää avata suutani koska pelkäsin niin paljon tulevaa."Etkö viitsi edes vastata minulle?!" Tunnen kuinka hahmo nostaa minut päästäni ilmaan ja viskaan minut suoraan kallioon.

Tunnen kovan kivun selässäni, onkohan selkäni murtunut. En näe eteeni koska silmäni ovat viiltyneet auki. Jokaiseen soluuni koskee jälleen. Kuulen kuinka kavioiden äänet lähestyvät minua piinaavasti, yritän nousta maasta lähteäkseni karkuun hahmoa. Tunnen kylmän otteen niskassani. Tunnen kuinka hahmo painaa toisen kätensä verisiä, viillettyjä kasvojan vasten ja lausuu lauseen "Visus, retro, satanas" Yritän varovasti raoittaa silmiäni ja huomaan näkeväni jälleen. Olemme nyt metsässä ja hahmo pitää minua poispäin itsestään ja kysyy uudestaan "Tiedätkö jo kuka minä olen?" Pudistan vain päätäni koska en uskalla vastata minulle esitettyyn kysymykseen. Tunnen kuinka hahmo alkaa kääntää minua itseään kohti ja silmäni eivät enää pyri pakoon näkyä, näen sen kasvot...

"Joulu yö, juhla yö. Päättynyt, kaik on työ." Kuulen sanat jotka kaikuvat iloisesti melkein jo yli tulvivasta joulupöydästä, johon on keräytynyt kaikki minulle läheiset ihmiset. Hieraisen silmiäni ja katson ihmetellen että olisiko tämä totta, vai olisiko tämä kaikki vain mieleni sairasta leikkiä jolla se yrittää murtaa psyykkeeni lopullisesti. Mutta kyllä tämä todelta vaikuttaa, näen kaikki nuo hymyilevät kasvot katsoen minua ja viittoen kohti yltäkylläisyyttä. 

Pöydässä makaa suuri kinkku jonka väki on jo leikannut valmiiksi. "Tuota ruoan määrää." Huokaan itsekseni samaan aikaan kun ahmin jo kolmatta laatikkoani. Viinilasi täyttyy kysymättä ja kokoajan tuodaan lisää ruokaa naaman eteen. Tästä voisi hyvinkin tulla tämän vuoden ensimmäinen päivä jolloin ei tarvitse murehtia, tai pelätä kuollakseen. Ovi käy jälleen, sisään astuu minulle kolme täysin tuntematonta miestä kantaen jokainen sylissää suurta lahjakasaa. Ilta näyttäisi menevän hyvin ja ehkä ensimmäisen kerran pitkään aikaan tunnen kuinka kasvoissani tapahtuu jotain omituista, minä hymyilen.

Ainoa asia joka vaivaa mieltäni on se, että vaikka kuinka syön nii nälkäni ei lähde. Olen ahminut pian kokonaisen kinkun ja muutaman pullon erittäin hyvää portugalilaista punaviiniä, mutta ei mitään. Nälkäni ei lähde ja ruoan maun jälkeen en enää tunne mitään, aivan kuin mikään syömästäni ei pääsisi mahalaukkuun, aivan kun en söisi ollenkaan. Asian hyvin nopeasti sivutettuani havahdun jälleen kuultuani oven avautuvan. Sisään astuu pieni poika rysyisissä vaatteissa ja mitä ilmeisimmin kylmissään. Pyydän pienen pojan istumaan viereeni ja syömään mahansa täyteen kaikilla noilla ihanilla jouluherkuilla joita pöytä oli vieläki kukkurallaan. Komennan äitiäni sulkemaan oven koska sisällä oli jo tarpeeksi kylmä ja lapsi oli kylmissään. Huomasin kuinka pieni poika nosti vapisevaa päätään minua kohden, loi epäröivän katseen minuun ja kysyi: Kelle sinä puhut? Katsoin hetken poikaa empien ja loin katseen ovelle ja en nähnytkään enää ketään. Pöytä oli tyhjä ja talo aivan kuin siellä ei olisi asuttu moneen vuoteen. Mihin hävisi kaikki se ihana joulumieli ja kaikke ne ruoat jotka miltein valuivat pöydän yli. -"Olet ollut yksin koko ajan." Kuulen tutun lapsen kuiskauksen pääni sisällä. Kaikki tämä oli sittenkin ollut mieleni tuotosta. Käperryn pieneen nurkkaan ja tunnen kuinka se vähäkin hymy painautui syvälle sisimpääni. Tunnen halauksen ja kuulen pojan kuiskaavan minulle: Minäkin olen ollut aivan yksin.

Näen edessäni naisen ruumiin jonka olkapää on lävistetty suurella ruosteisella lihakoukulla. Hetken happea haukkoessani alan tutkimaan suurta hallia jonne olin jotenkin joutunut. Näen valkoista kaakelia ja suuria verilammikoita lattialla. Katossa kulkee kisko johon samainen nainenkin oli jätetty roikkumaan. Samassa rivissä näen myös muutaman sian ruhon, olen ilmeisesti teurastamolla. Alan etsimään katkaisijaa jolla saisin lisää valoa pimeään huoneeseen, mutta turhaan.

Halli on niin suuri etten näe edes sen takaseinää. Kuulen oman sydämeni sykkeen ja hengityksen kaikuvan korkeista, valkoisista kaakeliseinistä. Hetken mietittyäni lähden kulkemaan kohti huoneen toista päätä oviaukon toivossa. Samalla hetkellä kuulen kuinka raskas, ruosteinen moottori lähtee kolisten käyntiin. Ruhot lähtevät liikkumaan kohti huoneen synkkää päätyä. Yht'äkkiä kuulen kovan kirkaisun. Oliko nainen vielä elossa vai enkö ollutkaan yksin. Lähden kulkemaan kirkaisun suuntaan ja koukku jossa nainen oli ollut olikin nyttemmin tyhjä. 

Tunsin kuinka kylmät väreet kulkivat selkärankaani pitkin. Miten hän oli päässyt alas noin reilun kolmen metrin korkeudesta ilman apua. Alan etsimään naista huoneen kirkkaasta päästä ja huomasin että lattialle oli kerääntynyt lisää verta. Aivan kuin sitä tulisi kokoajan lisää. Näin huoneen päätyseinässä noin metrin korkeudella nuolen joka osoittaa kohti kattoa. Hetken mietin että jätänkö katsomatta ja jatkan kohti pimeää päätä. Kerään itseni ja kohotan katseeni kohti kattoa ja näen samaisen naisen naulattuna nilkoistaan seinään ja huutaen apua. Samalla hetkellä huomaan että jalkojani alkaa paleltaa ja huomaan että verenpinta oli noussut jo polviini asti. Alan panikoimaan ja yritän kurkottaa yhteen koukuista. Näen pienen jakkaran jonka päältä voisin yltää hyppäämällä. Lähden kahlaamaan koko ajan kohoavassa verilammikossa kohti mahdollista pelastusta. Nousen jakkaran päälle ja hyppään kohti ruosteista lihakoukkua kurottaen sen minkä voin. Näen kuinka lähestyn koukkua ja päästän pienen huokauksen. Tunnen riipaisevan kivun ja huomaan että käteni oli livennyt ja koukku oli lävistänyt kämmeneni.

-"Herää!" Kuulen kovan kuiskauksen ja säpsähdän hereille. Se kaikki olikin vain unta. Nousen istumaan sänkyni reunalle ja näen naisen makaavan keskellä lattiaani elottomana, kalpeana ja verisenä.

Askel tuntuu painavammalta kuin koskaan. Aivan kuin joku olisi lisännyt uuden annoksen murheita tämän ihmisparan harteille. Kaikki tuntuu kaatuvan niskaan jälleen. Sain uudet lääkkeet, mutten vielä tiedä toimivatko ne, eivät ainakaan paremmin kuin edelliset joiden valmistus lopetettiin huonosti menneiden ihmiskokeiden myötä. Äänet eivät ole lähteneet mihinkään kovasta yrityksestä huolimatta. Ne ovat ilmeisesti alkaneet muuttua näkyviksi, johtuisikohan se parista kovasta iskusta päähän, vaiko uusista lääkkeistä. 

Kävellessäni pitkin rautatietä tunsin että jokin kulkee perässäni, en vain kyennyt paikallistamaan seuraajaani. Jatkoin tyynesti matkaani kohti rautatieasemaa. Melkein jo tunsin askeleet, ne lähestyivät kokoajan. -"Varo." Kuulin jälleen lapsen kylmän, värisevän kuiskauksen. Pyörähdin nopeasti ympäri, enkä nähnyt ketään takanani. Miksi ääni varoitti minua vaikkei vaaraa ollut. Samalla hetkellä tunsin piston selässäni ja silmissäni pimeni äkisti.

Huomasin olevani rautatien vieressä sijaitsevan kallion juuressa. Raotan silmiäni ja kaikki näkyy vihreänä, aivan kuin joku olisi laittanut silmilleni vihreän kalvon jonka läpi katselen masentavaa syysmaisemaa. Hetken happea ottaessani mietin että mitä olisi voinut tapahtua. Tunnen jälleen piston selässäni, mutta paljon miedompana kuin äsken. Kurotan kohti kipupistettä ja huomaan että selässäni oli ruisku. Joku oli iskenyt ruiskun selkääni ja mitä luultavammin myös jotain jota oli sen sisällä. Ehkä se selittää myös vihreyden. Ryömin jälleen ylös polviltani ja alan katsella ympärilleni etsien henkilöä joka olisi voinut olla tämän takana. -"Katso ylös." Kuulen vanhan miehen kuiskaavan pääni sisällä. Näen kallion päällä mustiin pukeutuneen miehen joka katselee minua. Mies kääntyy kannoillaan ja poistuu näkyvistä. Lähden kiipeämään kallion reunaa kohti huippua miettien kuka olisi ollut tuo henkilö ja miksi hän teki sen. Viimeinkin pääsen kallion huipulle ja näen ryttyisen ja kuluneen kaupan muovikassin. Hetken mietin että mitä siellä olisi voinut olla ja oliko se unohtunut mieheltä jonka äsken näin. Nappaan maasta katkenneen kepin ja kurotan kohti pussin reunaa näkeäkseni mitä se pitäisi sisällään. Nostan pussin sivuun ja sen alta paljastuu vanha posliininukke jolta puuttui toinen käsi ja jonka silmät olivat maalattu mustaksi. Nostin nuken maasta ja huomasin kirjoituksen sen haljenneessa rinnassa: Äänet eivät jätä sinua ikinä rauhaan. Tulet kärsimään jokaisen vanhingoittaneesi ihmisen tuskan."

Raksasta hengitystä, kovaa jomotusta, pään vihlontaa ja itsetuhoisia ajatuksia. Onneksi äänet ovat hiljenneet edes hetkeksi jotta voin rauhassa kerätä itseni ja alkaa pohtimaan olinpaikkaani. Pian huomaan että selkääni jomottaa, niskani ovat jumiutuneet väärään asentoon, toinen silmäni ei aukea ja suussa maistuu veri. Koitan raottaa silmiäni että näkisin missä olen, mutta toinen silmä ei tunnu toimivan niinkuin pitää. Tunnen kuinka se aukeaa, mutten näe mitään. Toista silmää raottaessani kuulen raskaita askeleita jotka kävelevät minua kohden. Yritän kääntyä, mutta pistävä kipu pysäyttää liikkeeni ja lamaudun uudestaan. Askeleet lakkaavat. Kuulen kovan kolauksen, aivan kuin teräsovea oltaisiin lyöty jollain kovalla esineellä, korvissani alkaa soida kolauksen johdosta. 

"Nyt olisi nistin aika kerätä kamansa ja lähteä matkaamaan kohti kotiluolaa." Huh, olenkin onneksi vain putkassa. Äänet palasivat poliisin karjahduksen myötä. -"Onneton luuseri." Kuulen lapsen kuiskauksen pääni sisällä. Se kuulosti niin todelliselta että käännyn katsomaan putkan peräseinää etsien pientä ihmistä jolle ääni olisi voinut kuulua, mutta turhaan. 

Kuulen kuinka raskas teräsovi aukeaa ja ovi-aukossa seisoo suuri kalju mies pamppua pidellen. Näen kuinka mies katsoo minua, halveksuen ja paheksuen. Nousen varovasti putkan narisevasta teräsäsngystä tukea ottaen ja huojuen täyteen mittaani. Yht'äkkiä kuulen kovan rusauksen selästäni joka vetää minut takaisin polvilleen. -"Säälittävää." Ääni kuiskaa jälleen, 

Tunnen kuinka minua raahataan molemmista kainaloista, ilmeisesti olin menettänyt tajuntani hetkeksi. Tajuntani alkaa palailla kun huomaan että sama poliisi joka oli minua tullut herättelemään raahasi minua toiselta puolen ja ilmeisesti nuorempi konstaapeli toiselta. Jalkani tuntuisivat toimivan jälleen, mutta samantien tunnen kuinka iskeydyn naama edeltä betoniin poliisien tönäisemänä. -"Tapa ne, tapa ne kaikki." Kuulen lapsen äänen jälleen päässäni. Pudistan päätäni ja alan ryömiä ylös betonilta ja koitan jos jalkani vaikka jaksaisivat kantaa taakan jota olen kerännyt monta vuotta omasta tahdostani ja tahtomattanikin.

Lähden kävelemään kohti kotiluolaani ja katson poliisiaseman näyteikkunasta heijastuvaa kuvaani. Näen hakatun, ehkä jopa auton alle jääneen heijastukseni. En luultavasti ole syönyt moneen päivään. Peilikuvani vieressä seisoo pieni poika jolla roikkuu katkennut hirttosilmukka kaulassaan ja taustalla näkyy vanha mies joka katsoo minua hymyillen ja nyökkäilee. Käännän katsettani ja seison yksin poliisiaseman edessä.