Raksasta hengitystä, kovaa jomotusta, pään vihlontaa ja itsetuhoisia ajatuksia. Onneksi äänet ovat hiljenneet edes hetkeksi jotta voin rauhassa kerätä itseni ja alkaa pohtimaan olinpaikkaani. Pian huomaan että selkääni jomottaa, niskani ovat jumiutuneet väärään asentoon, toinen silmäni ei aukea ja suussa maistuu veri. Koitan raottaa silmiäni että näkisin missä olen, mutta toinen silmä ei tunnu toimivan niinkuin pitää. Tunnen kuinka se aukeaa, mutten näe mitään. Toista silmää raottaessani kuulen raskaita askeleita jotka kävelevät minua kohden. Yritän kääntyä, mutta pistävä kipu pysäyttää liikkeeni ja lamaudun uudestaan. Askeleet lakkaavat. Kuulen kovan kolauksen, aivan kuin teräsovea oltaisiin lyöty jollain kovalla esineellä, korvissani alkaa soida kolauksen johdosta. 

"Nyt olisi nistin aika kerätä kamansa ja lähteä matkaamaan kohti kotiluolaa." Huh, olenkin onneksi vain putkassa. Äänet palasivat poliisin karjahduksen myötä. -"Onneton luuseri." Kuulen lapsen kuiskauksen pääni sisällä. Se kuulosti niin todelliselta että käännyn katsomaan putkan peräseinää etsien pientä ihmistä jolle ääni olisi voinut kuulua, mutta turhaan. 

Kuulen kuinka raskas teräsovi aukeaa ja ovi-aukossa seisoo suuri kalju mies pamppua pidellen. Näen kuinka mies katsoo minua, halveksuen ja paheksuen. Nousen varovasti putkan narisevasta teräsäsngystä tukea ottaen ja huojuen täyteen mittaani. Yht'äkkiä kuulen kovan rusauksen selästäni joka vetää minut takaisin polvilleen. -"Säälittävää." Ääni kuiskaa jälleen, 

Tunnen kuinka minua raahataan molemmista kainaloista, ilmeisesti olin menettänyt tajuntani hetkeksi. Tajuntani alkaa palailla kun huomaan että sama poliisi joka oli minua tullut herättelemään raahasi minua toiselta puolen ja ilmeisesti nuorempi konstaapeli toiselta. Jalkani tuntuisivat toimivan jälleen, mutta samantien tunnen kuinka iskeydyn naama edeltä betoniin poliisien tönäisemänä. -"Tapa ne, tapa ne kaikki." Kuulen lapsen äänen jälleen päässäni. Pudistan päätäni ja alan ryömiä ylös betonilta ja koitan jos jalkani vaikka jaksaisivat kantaa taakan jota olen kerännyt monta vuotta omasta tahdostani ja tahtomattanikin.

Lähden kävelemään kohti kotiluolaani ja katson poliisiaseman näyteikkunasta heijastuvaa kuvaani. Näen hakatun, ehkä jopa auton alle jääneen heijastukseni. En luultavasti ole syönyt moneen päivään. Peilikuvani vieressä seisoo pieni poika jolla roikkuu katkennut hirttosilmukka kaulassaan ja taustalla näkyy vanha mies joka katsoo minua hymyillen ja nyökkäilee. Käännän katsettani ja seison yksin poliisiaseman edessä.